Don't be so hard on yourself

Keskiviikkona töistä lähtiessäni osuin - monen muun suomalaisen tavoin - keskelle lumituiskua. Kotipysäkillä bussista pois hypätessäni päätin oikaista hieman, sillä sää ei todellakaan ollut kovin miellyttävä. Lumista rinnettä ylös kavutessani oikea jalkani lipsahti ihan yllättäen taaksepäin, ja ennen kun ehdin edes kunnolla tajuta, mitä oikein tapahtui, valuin polvillani lumista rinnettä alas. Ensimmäinen reaktioni oli spontaani nauru. Ylös yrittäessäni kaaduin vielä uudelleen, sillä nauroin niin kovasti. Pystyin näkemään mielessäni, kuinka hölmölle koko tilanne varmasti näytti: blondi tyttö konttaa kikattaen lumista rinnettä ylös hiukset tuulessa liehuen, selässään iso musta treenikassi.

Kotiin päästyäni hihittelin edelleen ja lähetin ystävälleni ääniviestin, jossa nauraen kerroin kuinka olin äsken kontannut revityt farkut jalassa lumista rinnettä ylös. Siinä samassa huomasin jotain: nauroin pitkästä aikaa itselleni, omalle hölmöilylleni, ja se tuntui valtavan hyvälle. Ja niinhän sen pitäisi mennäkin, meidän pitäisi uskaltaa nauraa enemmän itsellemme.

Hieman reilu pari vuotta sitten elämässäni tapahtui suuri muutos: pitkäaikainen parisuhteeni loppui ja se sai liikkeelle myös suuren muutoksen minussa. Muutos oli kyllä jo alkanut aikaisemmin, mutta ero sysäsi sen eteenpäin täydessä voimassaan. Kaksi vuotta on ajallisesti melko lyhyt aika, mutta siihen on mahtunut todella paljon kaikenlaista. Osasta olen välillä miettinyt, että ne asiat olisin voinut jättää kokematta. Mutta miksi? Osaksi varmaan siksi, että jotkut niistä asioista satuttivat minua henkisesti todella paljon, mutta nyt tiedän, että juuri ne asiat ovat kasvattaneet minua eniten, ja olen oppinut asioita, joita en olisi ilman näitä kokemuksia koskaan sisäistänyt. 

Nyt kun katson peiliin, ei siellä todellakaan ole enää se sama ihminen kuin kaksi vuotta sitten, ei edes se sama, joka peilistä katsoi kaksi kuukautta sitten. Tämä ihminen haluaa elämältään ihan muita asioita ja tämä ihminen näyttää myös erilaiselle. Tämän ihmisen ajatus- ja arvomaailmat ovat myös melkein täysin muuttuneet. Silti nyt helmikuussa 2017 tämä ihminen, joka tuijottaa minua takaisin peilistä, tuntuu enemmän minulta kuin koskaan aiemmin. 

Kaikki ei ole kuitenkaan täysin muuttunut, sillä rakkaus liikuntaan ja varsinkin salitreenaamiseen onpysynyt ja  vahvistunut. Ymmärrän kuitenkin nyt, että mieltään on ihan ok muuttaa ja pitää tehdä niitä asioita, joista nauttii ja jotka tuottavat itselle hyvää mieltä. Tiedän myös, että on uskallettava nauraa itselle, on uskallettava antaa sattumalle mahdollisuus eikä aina niin kovasti suunnitella kaikkea etukäteen. On uskallettava elää! Ei sillä ole niin väliä, jos ei juuri nyt tiedä mitä koko loppuelämältään haluaa. Uskalletaan välillä ajelehtia - ellei olla jopa vähän tuuliajolla. Se voi nimittäin joskus tehdä ihan hyvää! ;)

Uskalletaan elää edes vähän enemmän hetkessä.

Uskalletaan olla armollisempia itsellemme. 

Ihanaa lauantaita kaikille! Tästä vähän fiilistelybiisiä

<3 Hanna